Juha-Matti Paska - Niin kuin ei olis huomista (albumi)
Hyvin hyvin harvoin enää tässä iässä tulee sellaisia musiikillisia kokonaisuuksia vastaan, että niitä kuunnellessa herää niin syviä tunteita, että täytyy ääneen nauraa, itkeä, riemuita ja herkistyä. Mutta nyt on näinkin käynyt. Nimittäin jo tovin seuraamani (ja indiemaanantaissakin aiemmin esittelyssä ollut) Juha-Matti Paska (Heikki Ranta alter ego) lykkäsi ulos täyspitkän albumin Niin kuin ei olis huomista. Ja se on vuoden albumi!!
Koska kaikki tapahtuu suhteessa ympäröivään maailmaan kerrotaan taustaa sen verran, että olin “sivistänyt” itseäni mm. Isac Elliotin uusimmalla levyllä, jonka pintaliitoa ja todella kyseenalaista naiskuvaa viljelevät sanoitukset saivat meikäläisen lähes epätöivon valtaan. Siihen musiikilliseen tyhjiöön iski J-M Paskan uusin kuin kirkas merkkivalo. Musiikillisen toivon majakka, joka loistaa sekä musiikillista, että lyyristä raikkautta ja uskoa siihen, että meillä on tekijöitä, joille raha ei ole tärkein ohjaava tekijä ja joilla oikeasti on kyky viiltävän tarkkanäköisesti laulaa muustakin kuin stadin yöstä tai siitä, kuinka on mimmii ja massii.
Juha-Matti Paska on ansiokkaan musiikintekijän Heikki Rannan alter ego. 26-vuotias väliaikaistyötön Alppilasta. Ranta on tehnyt ansiokasta “Tehdään biisi niin kuin..” -sarjaa Youtubessa. Ja olen missannut kyseisen ilmiön kokonaan. Tutustuin nyt jälkikäteen videoihin ja ne ovat viihdyttäviä ja taitavasti tehtyjä kokonaisuuksia. Mutta kun Juha - Matti Paska räväyttää Niin kuin ei olis huomista -levyn alkusanojen jälkeen ensimmäisen Sitä itseään - kappaleen käyntiin sanoilla: “Äiti kysyi pitäiskö olla susta huolissaan, kun tällä pojalla rock n roll ja kusta suonissaan” olin myyty. Popahtava punk-kuorrutus ja hienosti itseironinen, mutta viiltävän satiirinen avauskappale on nerokas teksti mieheltä, joka tietää, että hänellä on sanottavaa eikä hänen musiikkinsa ole sitä itseään. Tekstin kertoja tuntuu kuittailevan musiikkibisnekselle, päätöksentekijöille, pintaliitokuuntelijoille, sekä toteavan yksinkertaisen totuuden: musiikin tehtävä on avata artistista jotain ja tarjota se maailmalle - ei laskelmoida excelissä tuotto-odotuksia.
Koko levy on musiikillisen riemun juhlaa, jonka punk-kuoren alla asuu monipuolista musiikkia ja nerokkaita tekstejä, joiden riimirakenteiden kannattelemat tekstit naurattavat ääneen ja herkistävät kyynelien partaalle. Lohtulaulu avaa kyynelkanavia kuvailemalla tämän maailmanajan kovuudessa kamppailevia ihmisiä, jotka hakevat sitä jaksamista eri tavoin. Ja osansa saavat kulutusjuhlat, uskonto, nautintoaineet ja jatkuva maailmanlopun uhka. “Mitähän jäljellä huomenna, voikukkaset ja kuolema”. Unohtamispäivä - sukeltaa juomakulttuurin ja suomalaisen mielenmaiseman syvään päähään. Tarkka palleaisku, jossa aihetta ei siloitella yhtään. Alkoholinhuuruinen eskapismi ei synninpäästöä saa. Pummi -kappale kätkee hyväntuulisen sovituksen alle, surullisen ja varsin Ismo Alanko -henkisen, näkemyksen yhteiskunnan vähäosaisten arjesta. “Eihän töihin noin vaan mennä” - kertoo terveiset myös päättäjille. Pyhimys, tuutko fiittaan? - pistää keskisormen pystyyn suomalaiselle musiikkikentälle ja sen “lainalaisuuksille”. Missä on kiintiöräppäri? Heikinkatu - on tarkkaa yhteiskuntakritiikkiä, jossa osansa saavat erilaiset ideologiat ja niiden ääri-edustajat.
Painutaan vittuun baby (tästä saisi hyvän fanipaidan) kuvaa viiltävän tarkasti muuttuvan kaupunki - ja maailmankuvan vanhoja rakennuksia ja arvoja repiviä myrskyjä. Born to run -hengessä eskapismia jonnekin parempaan: menneeseen tai utopiaan. Kappale kauneinta somea on aivan helvetin hyvä kuvaus tästä sosiaalimedianmatrixista, jossa nykyään eletään. Tekoäly vie taiteesta inhimillisyyden ja kaikesta tulee “ykköstä ja nollaa”. Tämä sanoitus pitäisi laittaa jokaisen peruskoulun seinälle ja käydä läpi siinä esilletuotava yhteiskuntakriitiikki. Natsikansa tulee- kappale ei selittelyjä tarvitse. Siinä missä Pete Parkkonen ja Linda Lampenius toteavat lammasmaisesti “musiikki on vain musiikkia” Juha-Matti Paska potkaisee oikeistovoimia hampaisiin. Niin kuin pitääkin. Ei rakkauslaulu - on nerokas teos, rakkaustarina, jossa on surullinen pohjasävel. Tarkempi esittely täällä. Kuolemani biisi - on kuin Isac Elliot, jos Isac Elliot oikeasti olisi se hahmo, josta laulaa. Nimittäin tällaista biisiä ei voi kirjoittaa jos nautintoaineet eivät ole laajasti nautittuna tuttuja. Minä tunnistan kuvauksen. Sattuneesta syystä. Kuvaus on aito eikä päälleliimattu. Juha-Matti tietää mistä puhuu. Kaikki päättyy (niin myös tämä levy) on levyn kiteyttävä päätös sekä musiikillisesti, että tekstin puolelta tehtävä summaus. Kerrostaloasunnon sisälle sijoittuva, kertojan lopunajan kamppailua kuvaava kappale on kuin realistinen Juha Tapion Mitä silmät ei nää. Sillä erotuksella, että tässä ei juurikaan tarjota keinotekoista valoa ja toivoa. Läpi levyn seilannut parisuhde saa lopullisen pisteensä. Mutta taide tarjoaa viimeisen oljenkorjen. Se antaa tekijälleen ne viimeisen mahdollisuuden siivet ja loppukaneettina “mä avasin mun sielun ja jengi sanoi vittu mitä paskaa. Tää on sitä paskaa” on täydellinen lopetus. Tätähän taiteen pitäisi olla. Oman itsensä avaamista ja omien tunteiden, ajatusten, pelkojen ja haaveiden aukaisua vailla laskelmointia siitä tuleeko tästä, kuinka paljon euroja tilille.
Juha-Matti Paska lainaa isoilta nimiltä (Hector, Syrjä, Nurmio, Juice, Hanhiniemi etc), mutta tekee niin omanlaistaan tekstiä, että sille on pakko nostaa hattua. Musiikillinen ilmaisu ei tunnista rajoitteita eikä arastele olla yllättävä ja omaperäinen. Olen kuunnellut tämän levyn yli kymmenen kertaa. Itkenyt, nauranut, iloinnut, masentunut. Olen yllättynyt ja saanut toivoa. Olen sammuttanut kynttilän ja sytyttänyt sen taas. Levy ei päästä irti. Se vaatii uusintakuunteluita ja tarjoaa uusia löytöjä joka kerta. En saa levyn hyvyyttä kirjattua auki tässä ylipitkässä esittelyssä. Enkä tee sille oikeutta. Teeman mukaisesti tämäkin esittely on sitä itseään. Eli paskaa. Mutta se olkoon nyt jonkinlainen merkki siitä, että Heikki Ranta on onnistunut jossain, missä harvoin onnistutaan: tarjoamaan keski-ikäiselle kyyniselle puupäälle syyn jatkaa loputonta musiikillista löytöretkeään. Koskaan ei tiedä mistä ja minkälaisessa hahmossa, uusi musiikillinen suuruus eteen ilmestyy. Tämä oli mestarillinen näyte. Tämä on mykistävä levy.